Hyvässä hoitosuhteessa on oleellista, että lääkäri tai hoitaja osaa vuorovaikutuksen kautta eläytyä potilaan kokemukseen, ottaa vastaan sairauden ja sen hoidon aiheuttamat tunteet ja luoda turvallisen ilmapiirin, jossa potilas voi kertoa huolistaan ja tunteistaan. On tärkeää pysähtyä potilaan asian äärelle niin, että potilaalle tulee kokemus nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisesta.
Vähintään yhtä tärkeää on rohkaista potilasta näkemään ja ottamaan käyttöön ne voimavarat ja mahdollisuudet, joita kussakin tilanteessa sairaudesta huolimatta on. Välittäminen ja arvostaminen ovat kaksi välttämätöntä edellytystä toimivalle hoitosuhteelle.
Vuorovaikutuksen haasteet
Käytännön työhön tuotuna nämä jalot periaatteet eivät olekaan aina niin yksinkertaisia tai helposti toteutettavissa olevia.
Työssäni anestesiologian- ja tehohoidon erikoislääkärinä löydän itseni usein hyvin haastavistakin vuorovaikutustilanteista. Voi olla kyse pelkäävän lapsen luottamuksen voittamisesta, kriittisesti sairastuneen potilaan tilan vakauttamisesta tai vaikka vaikeiden eettisten kysymysten pohtimisesta teho-osastolla potilaan ja omaisten kanssa. Potilas voi olla muistisairas, traumatisoitunut, päihtynyt, vieraskielinen, tajunnan rajamailla tai hänellä voi olla puutteelliset aistit. Joskus potilas voi olla niin järkyttynyt tai pelokas, että on vaikea saada rauhoittavaa ja lohduttavaa viestiä perille.
Näissä tilanteissa on hyödyllistä ymmärtää, miten vuorovaikutus hermostollisesti rakentuu ja minkälaisia käytännön keinoja voi hyödyntää eteenpäin pääsemiseksi.
Turvan tunteella on neurofysiologinen perusta
Autonominen hermojärjestelmä huolehtii monista peruselintoiminnoista. Järjestelmä reagoi ympäristön ja henkilön sisäisiin aistihavaintoihin keskushermostotasolla. Se toimii alati turvallisuutta ja elintoimintojen tasapainoa arvioiden.
Autonomisen hermoston osuutta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on pyritty kuvaamaan polyvagaalisen teorian avulla (S. Porges). Siinä autonominen hermosto jaotellaan evolutiivisesti vanhimmasta uusimpaan dorsaaliseen vagaaliseen, sympaattiseen ja ventraaliseen vagaaliseen hermojärjestelmään.
Keskeisenä käsitteenä teoriassa on myös yhteissäätely tai resiprokaalinen vuorovaikutus, jolla kuvataan ihmisen biologista perustarvetta liittyä toisiin yksilöihin ja säädellä omaa toimintaansa suhteessa toisiin ihmisiin. Hermostollisesti ihminen siis skannaa turvan tunnetta toisista ihmisistä: kasvojen ilmeistä, äänen sävyistä, hengityksestä, sykkeestä ja liikkeestä.
Turvan tunne on yksilöllinen kokemus autonomisen hermoston tilasta, jossa ventraaliset vagaaliset reitit ovat aktiiviset ja mahdollistavat kasvu- ja korjausprosesseja. Uhkan kokemus, stressi ja ahdistuneisuus puolestaan kertovat autonomisen hermoston epätasapainosta ja puolustusreaktioiden aktivoitumisesta.
Toimiva hermostollinen yhteissäätely mahdollistaa luottamukselliset ihmissuhteet, vastavuoroisuuden, kasvun ja optimaalisen tilan suorituskyvyn ja terveyden optimoimiselle.
Kinestetiikka yhteissäätelyn keinona
Kinestetiikka on mielestäni tällaista yhteissäätelyä parhaimmillaan. Aistitoimintojen monipuolinen hyödyntäminen ja ympäristön optimointi auttavat saavuttamaan otollisen olotilan terapeuttisen vuorovaikutuksen syntymiselle.
Avustettavaa kunnioittava kohtaaminen lähtee siitä, että tämän tarpeita, pyrkimyksiä ja motiiveja kuunnellaan ja annetaan tarvittava aika tilanteen hahmottamiselle. Tästä lähtökohdasta yhteinen tekeminen ja liike tuntuu merkitykselliseltä ja voimaannuttavalta.
Avustettavalle syntyy kokemus kuulluksi tulemisesta ja pystyvyydestä rajoitteista tai avuntarpeesta huolimatta. Syntyy yhteinen kokemus tekemisen merkityksellisyydestä ja yhdessä oppimisesta.
Mikä sitten onkaan kunkin terapeuttisen kohtaamisen tarkoitus ja päämäärä, kinestetiikan avulla matka sen saavuttamiseksi on huomattavasti kevyempi ja hauskempi niin avustettavan kuin avustajan kannalta.
Fiia Gäddnäs
anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri
Keski-Pohjanmaan keskussairaala