Haluan kertoa sinulle, mikä minulle on tärkeää

Elämä on pienistä asioista kiinni. Oman näköisestä elämästä, pienistä rutiineista. Kun on lapsi, joka on täysin autettava ja puhumaton, hänen koko elämänsä on kiinni ympärillä olevista muista ihmisistä ja heidän toimivasta vuorovaikutuksestaan. Kuinka silloin lapsi tulee kuulluksi? Kuinka lapsi on toimija eikä vain passiivinen kuuntelija, sivustakatsoja?

Meidän tytön toiveet ovat pienet mutta kuitenkin hänelle suuret. Anni kuulee ja näkee kaiken ympärillä tapahtuvan, vaikka onkin osittain näkövammainen. Hän huomaa ihmisten puheista äänenpainot, varsinkin minun, ja jos jokin minua huolettaa, hän ahdistuu.

Jos Annia auttavat ihmiset eivät kuuntele häntä eivätkä ota kontaktia, hän muuttuu näkymättömäksi, lakkaa vastaamasta kysymyksiin ja on täysin flegmaattinen. Hän vetäytyy jonnekin – ja silloin ihmiset, jotka eivät tiedä hänestä mitään, luulevat häntä vammaiseksi, joka vain istuu pyörätuolissa. He eivät näe vamman taakse ihmistä, tai edes vamman kanssa.

Anni ei pysty puhumaan, mutta hän ilmaisee itseään ääntelyin ja ilmein kertoakseen, jos hänellä on asiaa tai jokin huonosti. Hän on rohkeampi käyttämään ääntä, kun kuulija huomioi hänet. Anni vastailee kyllä ja ei pään käännöillä. Annin kanssa käytetään kommunikaatiokansiota, ja käytössä on myös katseohjattava tietokone, koska Anni ei pysty käyttämään käsiään hyvin. Tietokoneen avulla hän voi muun muassa kertoa itsestään, kommentoida, kysyä kysymyksiä tai pelata, jos tietokone vain hänen eteensä asetetaan.

Anni on käynyt vuoden verran tilapäishoidossa. Silloin hän on siellä pari yötä kerrallaan, kerran pari kuussa.

Kommunikaatiokansiota ei aina käytetä tilapäishoidossa, koska siellä ei ole osaamista sen käyttöön.

Puhevammaisten ihmisten oikeudesta kommunikaatioon onkin puhuttu paljon viime aikoina. Jonna Salomaa kertoo Superin verkkolehdessä:

Jos ihmisellä on vammaisuutensa takia vaikeuksia tulla ymmärretyksi ja kuulluksi, hänen käytöksensä muuttuu helposti haastavaksi. Vammaisia ihmisiä työssään kohtaavilla hoitajilla tulisikin olla mahdollisuus päivittää ja täydentää osaamistaan esimerkiksi puhetta korvaavien kommunikointimenetelmien käytössä.

Annilla on pieniä toiveita, joita hän toivoo tilapäishoitopaikassa toteutettavan. Hän tykkää kyllä käydä tilapäishoidossa – hän tapaa siellä paljon kavereita ja hoitajat ovat mukavia – mutta sielläkin näkyy, että alati vaihtuvien hoitajien perehdytys asiakkaisiin jää vähän puolitiehen. Minulla on myös vahva tunne ja ärtymys siitä, että tytöstä tulee hoidossa potilas vain, koska hän on vammainen. Puhutaan, milloin on kuivitukset, vaikka tyttö käy vessassa ja jakson palautteessa kysytään, onko ollut tarpeeksi virikkeitä. Mitä ihmettä? Kanat tarvitsevat virikkeitä, meidän tyttö elämää, miellyttäviä kokemuksia ja kavereitten kanssa hengailua! Tyttö on kuitenkin terve vammainen 12-vuotias neiti, jolla on ihan samat jutut kuin muillakin sen ikäisillä.

Koulussa alkoivat Annilta kysellä, mikä mättää tilapäishoidossa, kun sinne mentäessä usein vähän hermostutti ja itketti. Mietittiin, mikä voisi olla vinossa. Kansion avulla tyttö sitten kertoi, että kaikki ei aina ihan mene putkeen tilapäishoidossa, vaikka hän siellä kuitenkin tykkää käydä. Annilla on tapana hermostua, jos asiat eivät mene suunnilleen samalla tavalla. Koulussa sitten kirjoittivat lapulle asioita, johon tuli Annille tärkeitä juttuja. Otsikoksi laitettiin: Haluan kertoa sinulle, mikä on minulle tärkeää. Lapulla kerrotaan muun muassa, millainen on hyvä tai huono ruokailuhetki, vessakäynti, nukkumaan meno ja niin edelleen.

Anni kertoo muun muassa näin:

Haluan että minulle annetaan aikaa syödä.

Tyttö on syötettävä ja nieleminen välillä työlästä.

Olen joskus hidas syömään. Hermostun, jos minulle jatkuvasti ruokailuhetkessä jutellaan tai muille. Ei aikuisten juttelua minun kuullen.

Anni käsittää herkästi asiat väärin aikuisten puheesta, koska aikamääritteet eivät ole ihan hanskassa. Siksi hän voi olettaa, että jokin asia, mitä hän ei halua, tapahtuu – vaikka niin ei todellisuudessa menisikään.

Haluan olla ilman vaippaa, teen tarpeeni vessatuolissa.

Anna aikaa ja useampi mahdollisuus.

Laita minulle yöpuku, käytä minut vessassa, älä jätä minua yksin, ole hetki minun kanssani ennen kun nukahdan.

Tämä koulussa tehty lappu otsikolla Haluan kertoa sinulle, mikä minulle on tärkeää, sai minut liikuttumaan ja ymmärtämään, miten äärimäisen tärkeää tämä on. Meillä jokaisella on ne omat tärkeät asiat, jotka pitävät arjen ja elämän sujuvana – niin on myös vammaisilla ihmisillä, jotka eivät pysty ilmaisemaan itseään hyvin puhumalla tai joiden kognition taso on huono. Asia, josta jokaisen vammaisen lapsen äiti on huolissaan, on:

Kuinka lapsi tulee ymmärretyksi ja kohdelluksi kodin ulkopuolella?

Minna Sulanen
äiti, omaishoitaja
fysioterapeutti
kinestetiikkakouluttaja

Tämä juttu on julkaistu Kinestetiikka-lehdessä 4/2019.

Lue lehti täältä!


Kinestetiikkayhdistys on kuin orkesteri

Virpi Hantikainen

Näin vuodenvaihteen lähestyessä kirjoitan tätä yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana.

Kinestetiikkayhdistys perustettiin 2009 Lammilla Ruosuontiellä erään kerrostalon huoneistossa, jossa me muutamat perustajajäsenet päätimme vakaassa uskossa, että nyt on yhdistyksen aika. Todellakin siitä on nyt 10 vuotta, ja olen siten itsekin toiminut puheenjohtajana koko tämän ajan.

Yhdistyksen perustaminen mahdollisti kinestetiikan tavoitteellisen kehittämisen. Hallituksen myötä saimme lisää käsipareja suunnittelemaan kehittämistarpeita, toteuttamaan tehtäviämme, vaihtamaan ajatuksia ja tukemaan toinen toisiamme. Kinestetiikka alkoi levitä, kasvaa ja kasvaa. Hallituksen jäseniä on vaihtunut ja lisääkin on tullut. Nämä kymmenen vuotta ovat olleet hallituksen Ollin oppivuosia, ja toimintamme on kehittynyt vuosien aikana aina ammatillisemmaksi.

Kannattaa aina peilata taaksepäin ja muistaa, millä tiedoilla ja taidoilla lähdimme liikeelle yhdistystä perustaessamme. Muistelen usein tuota Lammin perustamiskokousta, meidän intoamme, paloamme ja uskoamme siihen, että kyllä tästä hyvä tulee ja mennään vaikka läpi harmaan kiven. Ja niin on mentykin!

Puheenjohtajana pääasiallinen tehtäväni on johtaa yhdistystä ja hallitusta. Edustan yhdistystä ja hoidan suhteita yhdistyksestä ulospäin. Lisäksi tähän hommaan kuuluu kokousten suunnittelu, talouden valvonta, asiakirjojen ylläpito ja muu sellainen. Jotta pystyn hoitamaan näitä tehtäviä mahdollisimman hyvin, tarvitsen hyvän hallitustiimin avukseni. Ja sellainen minulla, osaamista eri alueilta ja vahva yhteishenki, jolla selviämme haasteellisimmistakin tilanteista.

Innostus on suuri rikkaus,
se on sisäistä uskoa tehdä
unelmista totta.

Tuntematon

Olemme erilaisia persoonallisuuksia ja joskus keskustelemme asioista melko voimakkaastikin. Olemme välillä eri mieltä, miten toimia. Kuitenkin olemme aina löytäneet yhteisen sävelen. Tärkeää on muistaa tilanteissa, joissa olemme eri mieltä, että asiat riitelevät, eivät ihmiset! Puheenjohtajana toimiminen on mielestäni verrattavissa orkesterin johtamiseen: jokaisella soittajalla on oma roolinsa ja nämä roolit yhdistetään yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Välillä voi vingutella viulua eri tahdissa tuuban kanssa, mutta lopulta ne sointuvat hyvin yhteen.

Yhdistyksen hallituksen tehtävänä on huolehtia kinestetiikan koulutusten laadusta, laadukkaasta opetusmateriaalista ja valtakunnallisesta kehittämisestä. Kehittämistyöryhmillä on omat vastuualueensa. Koulutuksia pitävät yhdistyksen rekisteröimät kouluttajat ja käytännön vahvistamisesta vastaavat kinestetiikan tutorit.

Sanoisin, että koko tämän systeemin pyörittäminen on myös oma orkesterinsa, johon kuuluu tällä hetkellä noin 150 soittajaa ja orkesteri kasvaa. Tällä orkesterilla on kuitenkin myös yhteinen päämäärä, palo ja usko kinestetiikan valtavasta merkityksestä sosiaali- ja tervedenhuollon laadulle. Huolimatta muutosvastarinnasta, jota kouluttajamme ja tutorimme aina silloin tällöin työssään kohtaavat, jaksavat he porskuttaa eteenpäin. Tätä orkesteria on ilo ja kunnia olla tukemassa ja se toimii ilman tahtipuikon heilutustakin.

Sosiaali- ja terveydenhuollon eri toimintaympäristöissä henkilökunta ja asiakkaat tai potilaat toimivat myös orkesterina. Työt hoidetaan yhteistyössä. Jotta kaikki pysyy tasapainossa ja kaikki ovat tyytyväisiä, on orkesterin jäsenten kuunneltava toisiaan ja pyrittävä jokaisen soittajan kannalta sellaiseen lopputulokseen, jossa kaikki voivat todeta tämäKIN päivä oli hyvä päivä.

Kaikki on mahdollista.
Mahdottoman toteuttaminen
vain vie
hieman enemmän aikaa.

Tuntematon

Tähän lopuksi vielä löytämäni aforismi, joka kuvaa hyvin sitä, mistä näkökulmasta erilaisia tilanteita voimme tarkastella:

Luennoitsija kiinnitti luentosalin taululle nelikulmaisen valkoisen paperiarkin ja teki arkin keskelle pienen mustan pisteen. Hän kysyi opiskelijoilta, mitä he näkivät.
– Mustan pisteen.
– Eikö kukaan teistä näe isoa valkoista neliötä? kysyi luennoitsija.
(Tuntematon)

Oikein hyvää ja rauhaisaa joulua ja tulevaa vuotta 2020 –
uusiKIN vuosi tulee olemaan hyvä vuosi!

Virpi Hantikainen
Suomen Kinestetiikkayhdistyksen puheenjohtaja

esh, TtT, dosentti, kinestetiikkakouluttaja


Ikäihmisten hoidossa ja hoivassa tarvitaan ammattitaitoa ja osaamista – pelkät käsiparit eivät riitä

Henkilöstömitoituksen nostaminen ikäihmisten ympärivuorokautisessa hoidossa 0,7:ään on erittäin hyvä asia, sillä ympärivuorokautisessa hoidossa ja hoivassa olevien ikäihmisten kuntoisuus vaatii vähintäänkin tämän minimimitoituksen, usein tarvitaan enemmänkin. Toisaalta mitoituksen lisäksi on katsottava myös henkilökunnan osaamista ja ammattitaitoa.

Ikäihmisten hoitoon ja hoivaan sekä mielekkään elämän toteuttamiseen saa mielellään osallistua moniammatillinen henkilökunta. Myös vapaaehtoiset ja muut toimijat ovat tärkeitä. Koulutettujen hoitotyöntekijöiden määrästä ei kuitenkaan voida tinkiä. Suurin osa ympärivuorokautisessa hoidossa ja hoivassa olevista ikäihmisestä on muistisairaita ja muistisairaiden toimintakykyä ylläpitävä ja edistävä hoito vaatii ammattitaitoa ja osaamista.

Alalle kouluttamaton henkilön on vaikea arvioida sen hetkistä toimintakykyä ja toimia sitä tukevasti. Ilman koulutusta oleva henkilö voi auttaa liikaa tai toimii avustustilanteessa väärällä tavalla niin, ettei muistisairas voi hyödyntää olemassa olevia voimavarojaan. Muistisairaan henkilön kokonaistilanteen arvioiminen vaatii riittävän laaja-alaista koulutusta. Esimerkiksi muistisairaan ollessa levoton, ahdistunut tai aggressiivinen on pystyttävä pohtimaan laaja-alaisesti syitä käyttäytymiseen: onko kysymyksessä infektio, uuden lääkkeen aiheuttama sivuvaikutus, pelko, kipu, kohtaamiseen liittyvä haaste tai koti-ikävä. Jos ammattitaitoa ei ole, ryhdytään liian usein käyttämään rajoittavia toimenpiteitä ja valitettavan usein myös rauhoittavia lääkkeitä. Rajoittavat toimenpiteet heikentävät elämänlaatua ja rauhoittava lääkitys voi tehdä muistisairaasta vuodepotilaan.

Myös alan koulutuksessa on kehitettävää. On syytä kysyä, antavatko nykyiset sosiaali- ja terveysalan eri ammattien peruskoulutukset riittäviä valmiuksia esimerkiksi toimintakykyä ylläpitävään hoitoon ja hoivaan. Yksi mahdollisuus asian kehittämiseen olisi ottaa kinestetiikka osaksi kaikkien sosiaali- ja terveysalan ammattien opetussuunnitelmia ja peruskoulutusta. Jos työntekijä jo ammattiin opiskelun alusta alkaen oppii ja omaksuu voimavaralähtöisen toimintatavan oman työnsä perustaksi, se ei katoa työelämään siirryttäessä.

Kinestetiikka on toimintamalli, jossa keskeistä on toimiva vuorovaikutus sekä kommunikointi liikkeen ja koskettamisen avulla. Oleellista on, että auttaja pysähtyy kohtaamaan aidosti apua tarvitsevan ihmisen. Toimintamallin avulla ihminen kykenee olemaan aktiivinen sairaudestaan tai vammaisuudestaan huolimatta. Kinestetiikassa auttaja ja autettava toimivat yhdessä ja silloin vuorovaikutustilanteestakin tulee kunnioittavaa ja tasa-arvoinen.

Myös työelämässä tarvitaan paljon täydennyskoulutusta. Valitettavan usein toimintamallit ja hoitomenetelmät perustuvat ”meillä on aina tehty näin” – malliin. Toiminnan perustana tulisi kuitenkin mahdollisuuksien mukaan olla riittävä näyttö. Kinestetiikan hyödyistä alkaa olla jo melko paljon näyttöä ja hyviä käytäntöjä, mutta tutkimusta ja tutkimukseen perustuvaa kehittämistyötä on edelleen jatkettava.

Toivottavasti henkilöstömitoituksen rinnalla organisaatioissa on viisautta ja ymmärrystä varmistaa se, ettei säästösyistä lähdetä tinkimään työntekijöiden ammattitaidosta ja osaamisesta. Pelkkä käsiparien määrä ei riitä varmistamaan laadukasta hoitoa ja hoivaa. Uskon, että esimerkiksi kinestetiikkaa hyödyntämällä saadaan ikäihmisten toimintakyky säilymään kauemmin. Toisaalta monissa kinestetiikkaa käyttävissä työyhteisöissä työntekijät ovat kokeneet työn muuttuneen kevyemmäksi ja sitä myötä sairauspoissaolot ovat vähentyneet. Kinestetiikka on myös työntekijälle miellyttävä ja turvallinen tapa työskennellä.

Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)


Tervaleijonia ja kinestetiikkaa

Marraskuun 22. päivä oli Oulussa Suomen Kinestetiikkayhdistyksen täydennuskoulutuspäivä tutoreille ja kouluttajille. Koulutuspäivän järjestämisestä vastasi tänä vuonna Pohjois- ja Itä-Suomen kinestetiikkatutorit -ryhmä, PIKINET. Päivän suunnittelu oli aloitettu jo tammikuussa ja ohjelmaa tehtiin toiveiden ja edellisvuoden koulutuspalautteen pohjalta. Suunnittelua on ohjannut muokattu vanha sanonta: ”Jos ei sauna, viina ja terva auta, niin kinestetiikka auttaa”. Osallistujille oli tarjolla tervaleijonia ja hyviä tarjoiluja, mutta päivän tärkein anti painottui tietenkin kinestetiikkaan.

Koulutuspaikkana toimi Sokos Hotel Arinan koulutustilat kauppakeskus Valkean 4. kerroksessa. Koulutukseen osallistui mukava määrä tutoreita ja kouluttajia Etelä-Suomea myöden. Aamu alkoi ilmoittautumisten ja kahvien merkeissä ja jatkui luennoilla.

Aamun ensimmäinen luento käsitteli muistisairaan kohtaamista, keinoina muun muassa validaatiomenetelmä, luennoitsijana toimintaterapeutti ja asumisen esimies Jenni Karjalainen Kuusamon kaupungilta.

Tämän jälkeen asahi-kinestetiikkajumpan merkeissä kouluttaja Raimo Lappalainen houkutti meidät kaikki liikkeelle ja verryttelemään, huojumaan ja horjumaan sekä – kuten aina Raimon ohjatessa – nauramaan.

Kolmantena Oulun kaupungin fysioterapeutti ja kinestetiikkatutor Anne Pasanen luennoi kinestetiikan kuvaamisesta Rai-arvioinnissa. Tämän jälkeen Kinestetiikkayhdistyksen puheenjohtaja, kouluttaja Virpi Hantikainen kertoi tutoreiden toiminnasta vuodelta 2018. Tämän kuluvan vuoden terveisiä eri alueilta kävivät kertomassa tutorit Tiia Väisänen, Terhi Ström, Mira Aaltonen, Heidi Lågas, Anna Ylimäki ja Päivi Hotakainen sekä kouluttaja Tarja Vehkaoja. Ennen lounasta kertasimme vielä Virpi Hantikaisen johdolla yhdistyksen uusia lomakkeita ja niiden käyttöä.

Lounaan jälkeen osallistujat jakautuivat neljään ryhmään ja näissä ryhmissä osallistujat kiersivät työpajoja. Aamuisen muistisairaan kohtaaminen -luennon jatkona yhdessä työpajassa oli mahdollista käytännössä kokeilla erilaisia kohtaamistapoja Jenni Karjalaisen ohjaamana. Pareittain tehdyissä harjoitteissa pääsi kokemaan ja tuntemaan niin onnistuneita kuin ei niin onnistuneitakin kohtaamisia ja miettimään, miten keskustelua voidaan viedä eteenpäin muistisairaan kohtaamisessa. Aihe koettiin tärkeäksi sekä keskustelua ja ajatuksia herättäväksi.

Toisessa pajassa kouluttaja Kirsi Hagströmin aiheena oli saattohoitopotilaan asentohoito. Käytössä oli asentohoitomateriaaleja ja pähkinäpallo. Huomiota kiinnitettiin muun muassa siihen, miltä asennon vaihto tai sängyn säätöjen käyttö saattohoitopotilaasta tuntuu. Esimerkiksi sängyn päädyn kohottaminen on tärkeää tehdä vaiheittain, jolloin asennon muutos on potilaalle miellyttävämpi. Hyvä istuma-asento esimerkiksi ruokailua varten voidaan saavuttaa vuoteen laidalla istuen, hyödyntäen sängyn päädyn kohottamista ja asennon tukemista pallolla ja asentohoitomateriaaleilla.

Kouluttaja Raimo Lappalaisen ideapajassa aihe oli vapaa ja tarkoituksena oli ideoida käytettävissä olevien välineiden ja osallistujien toiveiden mukaan erilaisia tapoja avustaa. Tässä pajassa käytössä oli muun muassa köysitikkaat, leikkuulautoja ja muita välineitä. Lisäksi harjoiteltiin muun muassa liikkeen ohjaamista varpaasta. Avustamisessa ja ohjaamisessa, käytetystä välineestä huolimatta, on tärkeää muistaa, että avustaminen ja liike on kevyempää, kun se tehdään kehon osa kerrallaan.

Neljännessä työpajassa kokeiltiin tutoreiden Virpi Jaatisen ja Arja Hälisen kanssa tapoja avustaa vuoteessa tapahtuvissa siirtymissä kotihoidon näkökulmasta. Tässä työpajassa avustamisen välineet olivat helposti hankittavia tai kotoa löytyviä. Avustamiseen käytettiin muun muassa lakanaa, aamutakkia, liukuria ja kahvipusseja. Avustaminen vuoteessa ylöspäin kevenee, kun kitkaa pienennetään lisäämällä liukua ja ohjaamalla luonnollisen liikkeen suuntaan tai pienin liikkein, vähän kerrallaan.

Työpajojen jälkeen oli pienen herkuttelun ja kahvittelun aika.

Päivän päätteeksi palkittiin vuoden 2019 tutor, Oulun kaupungin fysioterapeutti ja kinestetiikkatutor Anne Pasanen. Kinestetiikkatutorina Anne on aktiivisesti tukenut ja ohjannut henkilöstöä kinestetiikan toimintamallin käytössä arjen hoitotyössä. Lisäksi hänellä on ollut merkittävä rooli Rajakylän hoivan Severinkodin kinestetiikan laatukriteerien toteutumisessa sekä kinestetiikan moniammatillisen toimintamallin kehittämisessä.

Vielä ennen kotimatkalle lähtöä kerättiin koulutuspäivästä palautetta sekä sovittiin, että seuraavan täydennyskoulutuspäivän merkeissä tavataan Pirkanmaalla.

Pikinet-ryhmä haluaa kiittää päivän onnistumisesta: Sokos Hotel Arinaa tiloista ja tarjoiluista, vierailevia tähtiämme Jenni Karjalaista ja Kirsi Hagströmiä sekä apuvälineyrityksiä Haltijaa, Lojeria ja Respectaa apuvälineiden lainasta työpajojamme varten. Kiitokset myös Oulun kaupungille: osallistujille lahjoitetut kangaskassit pakattiin päivän aikana täyteen oppeja ja ideoita. Ja suuri kiitos jokaiselle päivään osallistuneelle! Teimme yhdessä päivästä ikimuistoisen.

Pikinet-ryhmän puolesta
Arja Hälinen
fysioterapeutti, kinestetiikkatutor
Haapaveden kaupunki, Sosiaali- ja terveyspiiri Helmi, kotihoito

Katso kuvia tapahtumasta Kinekuva-blogista


Kinestetiikka lähihoitajan opinnoissa

Lähihoitajaopiskelijoita kokeilemassa papupallon mahdollisuuksia turvallisuusosaamisen tunneilla. Sosiaali- ja terveysalan opettajat perehtyivät liikkumista ja toimintoja tukevaan asentohoitoon.

 

Olemme Gradia Jyväskylässä kehittäneet yhteistyössä Kinestetiikkayhdistyksen kanssa kinestetiikan sisällyttämistä sosiaali- ja terveysalan opintoihin parin viime vuoden ajan. Gradia Jyväskylässä järjestetään ammatillista peruskoulutusta sekä ammatti- ja erikoisammattitutkintoihin johtavaa koulutusta, joista sosiaali- ja terveysala on yksi suurimmista. Sosiaali- ja terveysalan ammateissa työ koetaan usein kuormittavana sekä fyysisesti että psyykkisesti. Yhteistyö Kinestetiikkayhdistyksen kanssa tarjosi tähän haasteeseen ratkaisumahdollisuuksia. Yhdessä pyrimme löytämään uusia toimintatapoja, jotta opiskelijoilla olisi enemmän valmiuksia kohdata työelämän haasteita.

Yhteistyön alkuvaiheessa toteutimme kokeiluina erilaisia perehdytyksiä kinestetiikkaan eri tutkintokoulutuksissa (sosiaali- ja terveysalan perustutkinnossa, kehitysvamma-alan ammatti- ja erikoisammattitutkinnoissa sekä vanhustyön erikoisammattitutkinnossa) ja työpaikoilla. Ajatuksena oli, että opiskelijat saavat käsityksen kinestetiikasta voimavaralähtöisenä toimintatapana ja kiinnostuisivat kinestetiikan mahdollisuuksista.

Näiden kokeilujen pohjalta olemme rakentaneet mallin kinestetiikan sisällyttämisestä sosiaali- ja terveysalan perustutkintoon, lähihoitajan koulutukseen, jota nyt parhaillaan pilotoimme. Pilotoinnin tavoitteena on, että keskiössä on voimavaralähtöinen ja asiakasta osallistava työ kinestetiikan avulla. Koko opintojen ajan punaisena lankana ovat kinestetiikan toimintamallit. Opiskelijat eivät suorita opintojen aikana kinestetiikan peruskurssia vaan niin sanotut kinestetiikan alkeiden opinnot.

Opintojen aikana opiskelijat suorittavat opintokokonaisuuksia, joihin sisältyy kinestetiikkaa. Näissä kinestetiikkaa tarkastellaan erilaisista näkökulmista. Opintojen alkuvaiheessa tutustutaan vuorovaikutuksen ja asiakkaan kohtaamisen lisäksi siihen, miten hoitaja voi turvallisesti omaa kehoa käyttäen avustaa asiakasta. Käymme läpi muun muassa liikkeen elementtien sekä voiman käsitteitä. Edellä mainittujen lisäksi turvallisuusosaamisen, päivittäisten toimintojen ohjauksen ja avustamisen sekä toimintakyvyn edistämisen harjoittelua lähestytään kinestetiikan käsitteiden – ihmisen liikkuminen, ihmisen toiminnot sekä ympäristö – kautta.

Kun opinnot ovat edenneet osaamisalavaiheeseen, sairaanhoidon ja huolenpidon, vammaistyön sekä ikääntyneiden hoidon ja kuntoutumisen opiskelijoilla on niin sanottu kinestetiikkapäivä. Tavoitteena on, että näillä opiskelijoilla on tuon päivän jälkeen valmiudet lähteä harjoittelemaan kinestetiikan soveltamista asiakastyössä. Näin lähihoitajan ammattiin valmistuvilla olisi ymmärrys kinestetiikan peruskäsitteistä ja toimintatavoista, joiden kautta he voivat perustella omia työskentelytapojaan ja löytävät vaihtoehtoja yksilölliseen työskentelyyn.

Tätä kirjoittaessa ovat valmistumassa ensimmäiset opiskelijat, jotka ovat olleet mukana pilotoinnissa opintojen alkuvaiheesta asti. Olemme keränneet heiltä palautetta kinestetiikan opetuksesta lähihoitajakoulutuksessa. Opiskelijoille vahvimmin mieleen oli jäänyt, että kinestetiikka on voimavaralähtöinen lähestymistapa asiakkaan avustamiseen. Esille nousivat myös asiakkaan omien luonnollisten liikemallien tukeminen sekä oman kosketuksen ja liikkeen merkitys avustaessa. Palautteen perusteella lähes 90 % opiskelijoista oli hyödyntänyt kinestetiikan oppeja työelämässä. Ne opiskelijat, jotka eivät olleet päässeet hyödyntämään kinestetiikkaa, mainitsivat esteiksi työpaikalla käytössä olleet toimintatavat ja arkuuden tuoda opiskelijana esille omia ajatuksia. Osassa palautteissa toivottiin myös lisää kinestetiikkaan liittyvää opetusta. Lähes kaikki opiskelijat kertoivat olevansa kiinnostuneita osallistumaan tulevaisuudessa kinestetiikan peruskurssille.

Kokemuksemme ja opiskelijoiden palautteiden perusteella pilotointia kannattaa jatkaa ja kehittää toimintamallia edelleen. Tavoitteenamme on saada tästä toteutuksesta pysyvä toimintatapa Gradia Jyväskylän lähihoitajakoulutukseen.

Annamme mielellämme aiheesta lisätietoja, jos kiinnostuit.

Kinestetiikkatutorit
Sari Jokinen
sari.jokinengradia.fi
Henna Pernu
henna.pernugradia.fi


Kinestetiikkakouluttaja Raimo Lappalaisen mietteitä

Olen toiminut kinestetiikkakouluttajana vuodesta 2011 alkaen, ja työni on tällä hetkellä lähes 100 % kouluttamista. Ennen pätevöitymistäni kinestetiikkakouluttajaksi koulutin pääsääntöisesti Avekki-toimintatapamallia. Kerron oman polkuni kinestetiikkakouluttajaksi.

Olin vuonna 2007 kouluttamassa Avekki-toimintatapamallia Helsingissä. Siellä eräässä harjoitteessa tehtiin siirtymistä taksin penkille. Siirtymisessä käytimme heijaavaa painonsiirtoa eteenpäin. Tällöin yksi osallistuja sanoi: "Tämähän näyttää ihan kinestetiikalta!” Kysyin häneltä ihmetellen, että "Miten tämä näyttää kinesioteippaukselta?" Hän vastasi: "Ei kinesioteippaukselta vaan kinestetiikalta!"

Sitten hän kertoi: "Olin kinestetiikan peruskurssilla, jonka piti Sveitsissä asuva suomalainen nainen. Tämä kinestetiikan guru käveli sängyn vierelle ja kosketti sängyssä selällään maannutta erittäin jäykkää (neliraajahalvaantunutta?) asiakasta päähän, ohjasi häntä päästä ja sitten tämä jäykkä ihminen istui sängynlaidalle.”

Kysyin tarkennusta siinä vaiheessa: ”Oliko tämä jotain uskomushoitoa vai henkiparantamista?” Hän vastasi: ”Ei tietenkään, vaan voimavaralähtöistä toimintamallia – kinestetiikkaa.”

Siinä vaiheessa kiinnostuin todella. Sain selville, että kouluttaja oli Virpi Hantikainen ja että hänellä on seuraava koulutus Pääjärvellä Lammilla. Sain lopulta selville, kuka koulutuksen järjestää ja pääsin mukaan ylimääräiselle paikalle.

Kun kävin kinestetiikan peruskurssin, olin hiukan sekaisin siitä tietomäärästä, mitä sain. Kuvasin kaikki harjoitteet ja harjoittelin koulutuksen jälkeen omalla ajallani. Opettelin seitsemän perusasentoa ja niihin siirtymiset etu- ja takaperin ulkoa ja testailin, miten ihminen kääntyy selältään mahalleen isovarpaasta. Olin todella innostunut asiasta. En ymmärtänyt vielä, että kinestetiikka ei ole temppuja tai ulkoa opeteltuja liikemalleja. Pääsin syventävälle kurssille vuonna 2008, jolloin totesin käytännössä asiakkaiden parissa, että enhän minä osaa vielä yhtään mitään. Sen vuoksi menin samana vuonna vielä uudestaan peruskurssille, jolloin asiat loksahtivat kohdilleen. Aloin ymmärtää, että käsitteiden syvällinen ymmärtäminen on avain kinestetiikan hyödyntämiseen niin liikkumisen avustamisessa kuin voimavaralähtöisessä vuorovaikutuksessa. Pääsin vuonna 2009 tutorkoulutukseen ja huhtikuussa 2010 alkaneelta kouluttajakoulutukselta valmistuin keväällä 2011 yhdessä Seppo Haudan, Juhani Kuittisen ja Kirsi Hagströmin kanssa.

Kouluttajana kehittyminen on vienyt aikaa, ja on ilo todeta vielä tänäkin päivänä, että koko ajan oppii uutta. Minulta kysyttiin tällä viikolla, mikä motivoi minua kouluttajana. Vastasin kysyjälle, että aikaisemmin olisin vastannut ”työntekijöiden työssä jaksamisen parantaminen ja heidän kinestetiikan taitojen kehittäminen.” Nyt paras motivaattorini on se, että asiakkaat, asukkaat ja potilaat saavat parempaa kohtelua, heidän voimavaransa saadaan käyttöön ja heidän elämänlaatunsa paranee. Erityisesti kaikkein heikoimpien, hauraimpien ihmisten ilon ja hyvän olon näkeminen saa minut ajamaan 60 000 km vuodessa eri puolille Suomea kouluttamaan niin kinestetiikkaa kuin Avekki-toimintatapamalliakin. Uskon – ei – TIEDÄN, että kinestetiikka parantaa kaikkien – muun muassa asiakkaiden, asukkaiden, potilaiden, omaishoidettavien, omaishoitajien ja työntekijöiden – hyvinvointia, kun ymmärrämme sen olevan kokonaisvaltainen toimintamalli eikä vain temppuja, kuinka saamme ihmisen avustettua helpommin vaikka pitkältään sängystä istumaan sängyn laidalle.

Raimo Lappalainen
Kinestetiikka- ja Avekki-kouluttaja, ft.


Blogimme

Uudistimme nettisivujamme tässä jokin aika sitten. Samaan yhteyteen otimme käyttöön uuden työvälineen sivuillemme eli blogin. Tarkoitus on tuoda blogissamme esille ajatuksia, mietteitä, kehittämiskohteita, tutkimusta ja arjen aherrusta kinestetiikan parista niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Aiheet ja kirjoittajat blogissamme vaihtuvat. Kirjoittaja voi olla yhdistyksemme hallituksesta, Kinestetiikkakouluttaja tai -tutor, peruskurssin tai syventävän kurssin käynyt, joku, joka käyttää kinestetiikkaa arjessa tai on vain muuten aiheeseen syventynyt.

Tässä ensimmäisessä blogikirjoituksessa peilaan valtakunnallisen vanhustenviikon 6.–13.10.2019 teemaa Varaudu vanhuuteen. Vanhusten viikkohan alkaa vanhusten päivästä, joka on ollut vuodesta 1954 alkaen lokakuun ensimmäinen sunnuntai. Tällöin pidetään valtakunnallinen pääjuhla. Tänä vuonna se oli Sodankylässä ja juhlassa oli puhumassa kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen, Vanhustyön Keskusliiton pj. Hannakaisa toi esille puheessaan sen, miten tärkeää on varautua vanhuuteen hyvissä ajoin, viimeistään siirtyessään työelämästä eläkkeelle tulee huomioida suuri muutos elämässä. Yhteiskunnan tulisi olla läsnä myös tässä elämänvaiheessa. Sen tulisi tarjota lakisääteistä tukea eläkkeelle siirtyville, hyvinvointi- ja terveystarkastusta, joka on suunniteltu juuri tätä elämänvaihetta varten. Tarkastuksessa terveydenhuollon ammattilainen kartoittaisi eläköityvän keskeiset terveysriskit ja mahdolliset piilevät sairaudet sekä ohjaisi terveellisempiin elämäntapoihin ja sosiaaliseen arkeen. Eläköityessä olisi tärkeää vahvistaa ja ylläpitää koko toimintakykyä, kaikkia sen ulottuvuuksia, laajasti.

Myös kinestetiikan toimintafilosofian käyttäminen työkaluna on varautumista vanhuuteen. Monet vanhustenhuollon parissa toimivat yritykset, hoitokodit ja niiden työntekijät ovat varautuneet vanhuuteen ottamalla kinestetiikan yhdeksi työvälineeksi hoitotyössään. Kinestetiikka on läsnä erittäin monen vanhuksen elämässä. Kinestetiikka tuo toimintafilosofiallaan iloa, yhteisöllisyyttä, uudenlaisia toimintatapoja, kokonaisvaltaista kuntoutusta, läsnäoloa ja pysähtymistä monen vanhuksen arkeen päivittäisten toimintojen kautta. Kinestetiikka mahdollistaa pienenkin liikkeen ja voimavaran hyödyntämisen tuoden vanhusten arkeen ja tulevaisuuteen lisää voimavaroja.

Lisäksi kinestetiikka työvälineenä tuo sitä käyttävälle varautumista vanhuuteen, omaan vanhuuteen. Kinestetiikkaa käyttämällä hyödynnetään normaaleja, olemassa olevia liikemallejamme, aistitoimintojamme ja kunnioittavaa kohtaamista. Avustaja avustaa avustettavaa heidän lähtökohdistaan, hyödyntäen heidän omia voimavarojaan, sen hetkistä ympäristöä ja liikkumista mahdollistavia ihmisen toimintoja. Emme tee puolesta vaan mahdollistamme ja tällöin liike lähtee avustettavasta, ei avustajasta. Ei tapahdu kuormitusta vaan liikettä, joka kuntouttaa ja vie pienenäkin voimavarana eteenpäin. Se kuntouttaa niin avustettavaa kuin avustajaa. Se ei tuo taakkaa avustajalle vaan päinvastoin. Keventää avustajan työtä. Näin avustaja varautuu myös omaan vanhuuteensa. Vahvistamalla omaa toimintakykyään sen sijaan, että kuluttaisi sitä.

Hyvää vanhustenviikkoa kaikille ja varaudutaan vanhuuteen, nyt heti!

Syksyterveisin 7.10.2019 Pielisen rannalta
Marjo Vallius-Hyttinen,
kinestetiikkatutor,
yksikönjohtaja Ykköskoti Onnela, HoivaMehiläinen.